Ihana poikkeustila

Kesä tarkoittaa minulle yhtä suurta poikkeustilaa. Joka hetkestä on kerettävä nauttia ja valosta saatava ilo irti. Kohta tulee taas aika laittaa kynttilää palamaan elokuun pimenevien iltojen kunniaksi. Poikkeustilassa pienet lipsumiset on täysin sallittua; mansikoita pitää ostaa vaikka ylihintaisina, punaviiniä saa maistaa keskellä viikkoa ja itselle saa ostaa kivan mekon alennusmyynnistä, jos sellainen sattuu tulemaan vastaan.

Palattuani opiskeluiden jälkeen takaisin päivätyöhön, kesäillat ovat pitkälti saaneet toimia poikkeustilan toteutusajankohtina. Kesäprojektini teatterin markkinointiosastolla alkaessa sain kuitenkin kuulla, että olen ansainnut kokonaiset 15 lomapäivää ollessani opintovapaalla. Hurraa työehtospimus ja vuosilomalaki! Opintoaikojen kituuttamisen jälkeen parikin viikkoa palkallista lomaa tuntuu mielettömältä bonukselta. Kun töihin mennessä oletin, että seuraavat vapaat ovat joskus joulun tienoilla, on nämä muutamat viikot ja vapaat viikonloput olleet nyt jo super-antoisia, vaikka en ole ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mitä aiemmin suunnitelin.

Projektityön aloittaminen tutun organisaation markinointiosastolla on ollut hyvä paikka tarkistella uutta uraa opintojen päätyttyä. Kivat ihmiset ja paikan ja tuotteiden tuttuus on auttanut huikeasti uusien asioiden sisäistämistä ja työtehtävien moninaistumista. Harmikseni tämä vierailu teatterin markkinointiosastolla jää vain kesän mittaiseksi, mutta olen toisaalta onnekseni löytänyt muuta koulutustani vastaavaa työtä. Hommat rullaavat nyt kummallisela tahdilla. Valmistuminen. Kesätyö. Häät. Uusi työ. Käsite "ruuhkavuodet" alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Tämän kesän aktiviteetit ovat melkolailla pyörineet häävalmistelujen ja -sumplimisten ympärillä. Kummallista, miten paljon ajatustyötä pari päivää elämästä voi viedä. Illat ovat menneet kutsukorttimateriaaleja ja liivatteetonta kakkuvaihtoehtoa miettiessä. Kaikella kunnioituksella, nyt ymmärrän vielä huonommin häistään bloggaavia ihmisä, jotka ehtivät dokumentoimaan jokaiseen suunnitelmiinsa tulleen käänteen julkiselle forumille. Ja editoimaan ja miettimään kuvia. Ja keskustelemaan lukijoittensa kanssa erilaisista ohjelma- ja koristevaihtoehdoista.

Vaikka opinnäytetyössäni todistin dialogin aktiivibloggaajien ja heidän lukijoidensa välillä olevan oleellinen osa blogikulttuuria ja blogin elinvoimaa, ei itselläni aika tai intohimo tällaiseen riittäisi. Mikämikämaahankin olen kirjoittanut yli kuukausi sitten - normaalisti tämmöinen taukoilu vähentää lukijoiden kiinnostusta tietyn kirjoittajan seuraamiseen huomattavasti. Onneksi kirjoituksillani ei ole kaupallista tarkoitusperää, mutta nämä nyt kirjoittamani rivit toimikoon jonkinlaisena väliraporttina kesäisen poikkeustilan keskeltä. Pieni digipaasto on kesällä mielestäni sallittua, varsinkin keväisen kirjoitusrupeamani päätteeksi. Kesällä en kertakaikkiaan pysty istumaan kotona paikoillani.

Kesämuistot täytyy saada aikaan elämällä, eikä luomalla niitä sosiaaliseen mediaan. Itse voin harrastaa digilakkoa esim. vanhassa sähköttömössä ja vedettömässä mummonmökissämme Ristiinassa, jossa puhelinta tai pädiä ei voi edes ladata. Puhelin pysyy siis usein kiinni, ja ilo syntyy esim. siitä, kun mökillä monta vuotta seissyt matkaradio osoittaakin edelleen toimivansa. Parhaillaan radiosta tulee Lakatut varpaankynnet, jonka musiikin tahtiin mökkikeittiösssä kokkailu ja punaviinin maistelu tuntuu ihanan letkeältä puiden palaessa mökkiuunissa omaa hiljaista rapinaansa ja poksahteluaan pidellen. Saunomisen ja muun puuhastelun lomassa mieletön kiitollisuuden tunne iskee välillä rajustikin päälle. Hiljaisuus korpimökissä yllättää ja kertoo omaa tarinaansa - täällä on joku asunut ja elänyt, näiden maisemien ja olosuhteiden ehdoilla ja armoilla. Nyt juoksevan veden ja sähkön puute ja keskeneräiset projektit ovat mökillä "se juttu", joka rentouttaa kaupungissa päätetyötä tekevien jälkeläisten mieltä. Mökkiä käy välillä kuin sääliksi - nyyh, nyt se jää taas tänne yksin nököttämään koko talveksi. Seuraavana kesänä saamme taas todeta vahingot.

Onnea on, että voimme käydä myös äitini mökillä Liljendalissa, jonne pääsee vähän nopeammin kuin Mikkeliin matkatessa. Nyt, kun olemme taas muutaman päivän olleet kaupungissa mukavuuksien äärellä, tuleva yhden yön mökkistrategia Liljendaliin tuntuu taas ihanalta vaihtoehdolta. Pääsee puuhastelemaan, eikä mökkiöveri ehdi iskeä. Korpimökkiin täytyy silti päästä vielä ainakin kerran.

Kyllä kesä-stadikin houkuttelee. Suomenlinnan vierailun, torimansikoiden ja Alppipuiston kesätapahtumien jälkeen on toteutettava ainakin Rööperi- ja Kalliokierrokset. Enkä nyt tarkoita mitään baarikierroksia, vaan katukahviloissa maleksimista, pikkuputiikkien tutkimista ja muuta ihanaa kiiretöntä nautiskelua. Made in Kallion raakakakkuversio Snickersistäkin on vielä kokeilematta. Tällaisista pienistä nautinnoista on minun kesäni tehty - vaikka tulisikin muutama extra-kalori kesämorsiamelle.

Poikkeustilan turvin voi tehdä paljon ihania asioita. Kunhan muistaa välillä tasapainottaa Snickersiä vaikka vesimeloonilla. Laittakaa viestiä, jos haluatte mukaan stadiin nauttimaan, jookos?

Puss & Kram, Leena

Poikkeustilan vallitessa ruonlaittoon voi halutessaan kuluttaa paljonkin aikaa.

Terveisiä Helsingin lenkkipoluilta!  

Relax - take it easy, sanoo rentoutunut mökkeilijä.

Kannustimien kokoontumisajot

No nyt on kreisi meininki! Joitain tunteja sitten liitin mailiin viimeisen version opinnäytetyöstäni ja painoin "lähetä"- painiketta. Olin ollut lähettämässä työtä jo toissapäivänä, mutta nyt, kun viimeinenkin pilkku on viilattu paikoilleen kiitän itseäni kärsivällisyydestäni! On hyvä olo, kun tietää tehneensä oikeasti asiat kunnolla, ja että ainakaan yleiskuva työstäni ei jää pikkuvirheistä kiinni.

Olo on jokseenkin hassu. Toisaalta on super-onnellinen olo siitä, että vihdoin voin alkaa miettiä elämää koulun ulkopuolella ja keskittää energiaa muihin asioihin. Toisaalta huomaan, kuinka jo alitajuisesti mietin, että mitäs seuraavaksi keksisin. Josko nyt alkaisin taas treenamaan espanjaa - kieltä, joka on jäänyt minulle ikuiseksi keskenjäneeksi projektiksi? Vai hankkisinko uimastadionille kausikortin, vaikka tiedän, että psoriaatikkona minun ei liikoja kannata kloorivedessä lillua. Ja entäs ne kaikki vaatteet ja kankaat, joita olen aikonut jo pitkään tuunata, korjata ja ommella uuteen uskoon? Olisiko nyt aika tarttua tuumasta toimeen?

Tekeminen on minulle työkalu. Kun pitää tekemistä yllä, ei aina ehdi miettiä, mitä valmistumisen  jälkeen oikeasti pitäisi tehdä ja valitseeko oikein.  Tekee vain. Asian ja päivän kerrallaan. Ja jossain vaiheessa huomaa hyötyvänsä siitä, mitä joskus on harrastanut, tehnyt huvikseen tai töikseen tai vaan siksi, että jokin sattui kovasti kiinnostamaan. Mikään ei mene hukkaan niin kauan kuin on aktiivinen, ja tekee itselleen mieluisia asioita, vaikka ne joskus aiheuttaisivatkin stressiä.

Välillä kun koen tarvitsevani ohjausta korkeammalta taholta, katson Ted Talkia. Puhujat todella innostavat, inspiroivat, ja saavat mahdottomalta vaikuttavat asiat vaikuttamaan mahdollisilta. Aivomme tuntevat kuulemma meidät niin hyvin, että ne arvaavat meille sopivia ratkaisuja puolestamme, silloin kun olemme tarpeeksi vahvasti kalibroineet ne jotain tiettyä pistettä kohti. Erään puhujan mukaan, voimme esimerkiksi piirtää kartan meitä pidättelevistä asioista ja niistä asioista, joita oikeasti haluamme. Tällä menetelmällä voimme luoda aivoillemme tarkemman käsityksen siitä, millaisia ratkaisuja sen tulee meille ehdottaa. Värikynien kaivaminen kaapista voi hyvinkin olla paikallaan - ainakin itse huomaan välillä kangistuvani samanlaiseen ajatteluun, joka voi olla este eteneenpäin kulkemiselle. Comfort zone on  yllättävän salakavala paikka.

Eräs inspiroiva puhuja, nainen nimeltä Zain Asher, puhui Ted Talkissa siitä, kuinka omaan kamppailuunsa pitää luottaa. Elämä on ylä- ja alamäkiä, joiden kaltevuutta on välillä vaikea ennakoida. Silti niinäkin hetkinä, kun olo ei ole kuin maailmanvalloittajalla, pitää luottaa siihen, että kaikessa piilee opetus. Jo seuraavan kulman takaa saattaa löytyä käyttöä juuri niille opeille, joita on kerännyt elämänsä ja kokemustensa varrella. Osassa, josta itse pidin eritysesti, Asher kertoi, kuinka hän oli mm. rekrytointitilisuudessa jakanut kaiken tietonsa kilpailijalleen, jotta heillä molemmilla olisi yhtä hyvät mahdollisuudet työpaikan saamiseen. Uskoessaan omaan osaamiseensa ja kaiken tarkoituksellisuuteen hänellä ei ollut tarvetta tai halua kilpailla. Itse olen kokenut vastaavia tilanteita, joissa olemme ns. kilpasiskoni kanssa jakaneet rekry-kokemusta keskenämme ja puntaroineet mahdollisuuksiamme edetä samaan työpaikkaan. Uskon tämän olevan rakentava ja opettava tapa käsitellä painostavia tilanteita, joissa kaikki joutuvat laittamaan itsensä ja paljon energiaa likoon. Toisten menestys ei saisi olla itseltä pois. Asherin klippi on katsottavissa Ted-talkissa, suosittelen lämpimästi kaikille -  https://youtu.be/BT2XlI8oeh0.

Omiin ponnisteluihin luottaminen on aktiivisen työn takana. Joka kerta, kun negatiivisuus tai epäusko itseen tai tulevaan hiipii mieleen, ajatus pitää blokata jollain positiivisella mielikuvalla ja "yes we can"-asenteella.

Joku yrittäjä sanoi joskus, että parhaat ideat syntyvät sitten, kun on kyllästynyt olemmaan kyllästynyt. Kun on kyllästynyt kyllästymiseen, on pakko luoda itselleen tapoja tehdä tai nähdä asiota toisin. Selityksille ei ole varaa, koska niistä vastaa itselleen. Lopulta on aika tehdä asiota, jotka vaikuttavat status qouhun, pitää luoda uutta. Itse olen alkanut kuvitella itseni maantiellä ajamassa sataakahtakymppiä joka kerta, kun negaatiot iskevät. On hyvä muistuttaa itseään siitä, että on ylittänyt muitakin pisteitä, jolloin uuden opiskelu tai omien tekojen ja ajatusten ohjaaminen on tuntunut vaikealta.

Minä, joka sinänsä rakastan vanhoja autoja ja joka jo teininä haaveilin moottoripyörästä, huomasin autokouluun mennessäni 28-vuotiaana, että oikeastaan pelkäsin liikennettä ja vauhtia tien päällä ihan tajuttomasti. Aloin hallita pelkoa vasta autokoulun toisessa vaiheessa, kun jouduin ajamaan yksin rekkojen seassa Vantaan perukoille suorittamaan ns. liukkaan radan ajokoetta. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut hätää. Menin muiden seassa.

Tänään kävellessämme Herttoniemen teollisuusalueen läpi Roihuvuoren japanilaistyyppisen puutarhan Hanami-juhlaan, näin kesän ensimmäisen vanhojen autojen kokoontumisajot. Yhtäkkiä muistin, kuinka joskus motivoin itseäni istumassa pinkin Cadillacin ratissa. Se tuli muka olemaan autoni, kunhan saisin ensin ajokortin hommattua. Näin jälkikäteen ajateltuna, taitaa olla hyvä, etten silloin hommannut edes rättisitikkaa, koska todennäköisesti olisin runnonut auton jonnekin matkan varrella. Vaikka Caddyä taitaa olla vaikea laittaa taskuparkkiin, aion nyt palauttaa sen motivaattorilistalleni. Siellä se olkoot ja odottakoot oikeaa hetkeä, jolloin mielikuvat voidaan muuttaa todeksi. Toisaalta, mielikuvia ei aina tarvitse toteuttaa - niitä tarvitsee nimenomaan kannustamiseen.

Ehkä vielä jonakin päivänä ?

Kympin tyttö?

Terveisiä mikämikämaasta!

Täällä on nyt tekemisen meininki. Aurinko paistaa, lumi on sulanut Helsingissä, ja kevättalkoot uudessa taloyhtiössä lähestyvät. Olen innoissani ja ideoita täynnä. Miniloman jälkeen energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen ja yrttitarhojen siistimiseen on huomattavasti enemmän kuin muutama viikko sitten. Lappi sekä aurinkoiset lenkit Herttoniemen ja Viikin metsissä ovat selkeästi tehneet hyvä. Muutaman päivän sisällä olen saanut monta ahaa-elämystä. Opinnäytetyönikin alkaa vihdoin - monien tekstinpätkien editoinnin ja hienojen kaavioiden ja teorioiden poistamisen myötä, löytää rajansa.

Aurinko on löytänyt tiensä Herttoniemen ja Viikin ulkoilualueille,
 joissa lenkkeily energisoi ja uudistaa. 

Vanhan poistaminen on tehnyt hyvää ja siivotessa opinnäytetyöni teoriaosuutta olen samalla saanut jäsenneltyä muitakin ajatuksiani. Ennen pääsiäistä huomasin, kuinka tämänvuotinen prässi saada kurssit valmiiksi, alkoi verottaa sosiaalisuuttani ja muita aktiviteetteja huolella. Koko talven ja alkuvuoden ajattelin soittavani ystäville "sitten kun saan tämän tehtyä" ja hoitavani sitkun jälkeen myös muita pakollisia asioita. Kevättä (ja valmistumista) kohti mennessä paine opintojeni loppuun saattamisesta menestyksekkäästi, sopivan roolin löytymisestä työelämässä ja muista henkilökohtaisemmista muutoksista alkoi tuntua vahvempana. Lopulta sairastuin kolme viikkoa kestävään flunssaan viimeisen kurssitetun koulujaksoni päätteeksi, kun kroppa kai antoi periksi siinä muhineille kerrostuneille stressin tunteille. Oli pakko vähän relata.


Sanotaan, että koulunsa mallikkaasti hoitavat, ns. kympin tytöt, eivät menesty työelämässä siksi, että heitä ohjaava tuloshakuisuus ja täydellisyyden tavoittelu ei anna tilaa työelämässä tarvittavalle itsensä kehumiselle ja asioiden läpiviemiseen silloinkin, kun työtä olisi vielä tehtävänä. Jotenkin haksahdin tähän ajatukseen. Koska olen hakenut ja saavuttanut menestystä opinnoissani, ja koko opintovapaani ajan tähdännyt koulutuksen läpiviemiseen nopeasti, minulta oli nyt mielestäni muka ehkä jäänyt puuttumaan opinnoissani jotakin olennaista. Ajatukset siitä, kuinka nopeaa opiskeluaikatauluani kummaksuttiin, jopa himmailtiin, pyörivät mielessäni.

Pakollisilla luennoillani olen toisaalta saanut tarpeeksi muistutuksia siitä, kuinka teoriat "kympin tyttöjen" pärjäämättömyydestä opintojen ulkopuolissessa elämässä ovat tuskin täysin vedenpitäviä. Totta varmasti on, että ns. kympin tytöille monet tappiot tuntuvat pahemmille kuin elämänsä ja koulupolkunsa löysin rantein ottaneelle kanssasiskolle tai -veljelle. Tämä tappioiden ja epäonnistumeisen mahdollisuus lienee raadollista lapsille ja ehkä lukiolaisille, mutta tuskin enää aikuisena on mitään uutta. Mokia ja huonompia päiviä sattuu. Jossain vaiheessa kaikki joutuvat punnitsemaan oman riittämättömyytensä kanssa. Kenekään osaaminen ei ole korvaamatonta, päinvastoin - kilpailu on kovaa. Itse huomaan joka päivä tarvitsevani lisää tietoa ja kehitystä.

Tuntuu hassulta, että niiden henkilöiden, jotka haluavat saavuttaa hyviä arvosanoja koulussa ja myöhemmin loistavia tuloksia töissä, pitäisi tehdä asiat itselleen luonnottomalla tavalla vain siksi, etteivät heitä leimattaisi ylisuorittajiksi. Kympin tytöt ovat joskus jopa pelättyjä projektipareja, koska he puskevat muitakin omien odotustensa mukaisiin tuloksiin.

Itsekin olen välillä kuullut, kuinka tenttiarvosanoilla ei ole lopulta mitään väliä, ja kuinka kukaan ei kysele opinnäytetyöni perään sitten, kun valmistun. Toki tiedän, että työ tekijäänsä opettaa, mutten silti käsitä, miksei itseä kiinnostavista asioista saisi ottaa kaikkea iloa irti. Monesti AMK:ssakin on tuntunut, että koulumenestystä havittelevat saavat osaamisestaan puhuessaan kokea lähinnä kurssikavereidensa silmienpyörittelyä  (koettu on). Hyvän työpaikan saanti ajaa aina opintojen ohi, vaikka opintopolku monilla on suunniteltu hyvinkin löysästi. Monet tuntuvat opiskelevan pelkästään hyvän työpaikan eteen,  minkä saatuaan jopa unohtavat opiskelun muutamaksi vuuodeksi.

Arvosanojen ja koulumenestyksen merkitys on pienentynyt valtavasti yhä enemmän hyviä verkostoja painottavassa maailmassa. Onko kympin tyttöys sittenkään kannattavaa? Ainakin Tyttöys itsessään yhdistetään monesti tässä kontekstissa pingottaviin suorittajiin - kympin poika on todennäköisesti ahkera ja ratkaisukeskeinen rohkea oman tiensä kulkija. Tämä OK, sillä itsepähän tunnistan ne piirteet, jotka soipvat kuvaamaan omia toimintatapojani. En ota itseeni, sillä voin myöntää ihan avoimesti panneeni monet asiat pauselle saadakseni viimeisenä opintovuotenani keskittyä opintoihini. Niille, jotka ottavat tämän jaottelun tosissaan, tilanne on toinen ja onkin sääli, että tyttöjä ei kannusteta ns. nörttiyteen enemmän. On ihanaa fokusoida - huomata oppivansa ja kehittyvänsä.

Kympin tyttö?*

Itse ajattelen opiskelevani etupäässä itseäni varten. Jotta olisin kokonaisempi, avoimempi, tidostavampi ja valmiimpi. Toki haluan saavuttaa opinnoillani tiettyjä muutoksia, enkä panisi pahitteeksi, jos joku esim. toteaisi opinnäytteeni olevan osoitus asiantuntijuudesta henkilöbrändien kehittymisestä ja viestinnästä (vinkvink ;)). Kuitenkin, jos kolmekymppisenä päättää opiskella, sen haluaa tehdä kunnolla. Tämä "kunnolla" varmasti vaihtelee monen aikuisopiskelijan elämäntilanteen mukaan, mutta koska itselläni on ollut siihen mahdollisuus, minulle se on tarkoittanut sitä, että panostan kouluun.  Jos kiitettäviä arvosanoja ei ole tippunt, olen itsekin aina ollut tietoinen siitä, kuinka aika ei ole riittänyt kaikkiin projekteihin tasapuolisesti. Tietyllä lailla töiden haaliminen juuri tentti- ja projektienpalautusjaksoillekin on silkkaa huonoa suunnittelua, johon itsekin joskus sorrun. Jollain on elettävä.

Minun on vaikea uskoa, että vaikka olen viettänyt kaksi vuotta nenä enemmän tai vähemmän kiinni kirjoissa ja kädet täynnä projekteja, minulla olisi huonommat mahdollisuudet pärjätä uudella alalla kuin muillakaan. Tulostavoitteisuus saanee kiitosta toukokuussa, jolloin toivon pokkaavani päästötodistuksen Arcadasta. Näen sen alkuna, en niinkään loppuna. Tutkinto kädessä on ihan eri asia keskittyä tulevaisuuden suunnitteluun ja työelämän kuvioiden miettimiseen. Enhän ole enää sidottu pitkin päivää, iltaa ja viikonloppua istumaan kotikoneen ääressä koulutehtävieni kanssa. Voin tavata taas ihmisiä, luoda kontakteja, keskustella henkeviä, haistella tuulia.

Aikuisena opiskellessa kiitollista on, kun tietää paremmin, mitä itseltään odottaa. Minulle koulumenestys tarkoittaa mahdollisuutta jatkaa opintojani, niin tahtoessani. Menestys antaa mahdollisuuksia. Pitkään työelämässä olleena tiedän, kuinka vaikeaa voi olla luopua saavutetuista eduista, kun niihin pääsee nuorena osalliseksi. Toivottavasti työ ei sido liikaa nuoria opiskelukavereitani, joilla on rutkasti aikaa vielä perehtyä ja erikoistua työelämäön rooleihin. Opintovuodet ovat vain lyhyt aika elämästä, jolloin saa ja pitää satsata itseensä.  Eri ihmisille tämä saa tarkoittaa eri asioita, mutta itse koen, etten halunnut lähteä stressaamaan uuden työn ja opintopisteiden haalimisen välisessä maastossa. Toivon sen sijaan, että vuosien työkokemus näkyy ja kuuluu myös uuudella alalla, vaikkakin jotkut tehtävät varmasti voivat viedä minua ensin epämukavuusalueilleni.

Onnistuminen tuo mielihyvää, ja siihen kannustaa terve kipailu. Onkin ollut huippua, jos kurssikaveriksi on osunut jonkin alueen erityisosaajiaa, koska toisten osamista seuratessani, omakin nälkäni tehdä asoiita vielä paremmin kasvaa. Näin on käynyt myös kotona, jossa olen kauan sitten kyllästynyt ns. tekniseen avuttomuuteeni. Kävi ilmi, että olen hyvinkin kykenevä oppimaan monia asioita, kunhan ne vain ensin selitetään tai näytetään minulle. Mitään ei ole mahdotonta oppia, kyse on lähinnä oppimisenhalusta. Nykyään häädän usein mieheni tietokoneelta, koska minulla on jotain jännää kesken ja haluan fiilata jpg:itä tai tutkia html:ää. Muutama vuosi sitten välttelin melkein koko tietokoneen avaamista.

Muiden osaamisen hyväksikäyttö on jossain määrin fiksua resursointia, mutta loputtomasti toistuessaan se muuttuu kertakaikkisen ärsyttäväksi. Monilta unohtuu, että koulukursseille tai lyhyisiinkin työprojekteihin, saattaa osallistua myös tulevaisuuden työkavereita ja mahdollisia työllistäjiä.  Kuiskuttelut, selfie-, Youtube- ja Facebook-sessiot, joita monet harrastavat esim. kesken luentojen, aiheuttavat itsessäni lähinnä myötähäpeää, eikä todellakaan kannustaisi suosittelemaan ko. henkilöitä kenellekään rekry-tilaisuudessa. On vaikea nähdä, että "en mä muistanut, et tää oli tänään"-kihertäjät, jotka eivät hiljene edes koetilaisuuden ajaksi, olisivat parempaa työainesta kuin rauhassa koepaperiaan täyttävät tai tehtävänsä suorittavat  kympin tytöt.

Ehkä olen vähän epäreilu, kun tiedostan, että omalla laillani olen joskus itsekin jossain kiherrellyt. Kouluun tulin kuitenkin tekemään tavoitteellisesti töitä. Ehkä kympin tyttöys kannattaa - ominaisuus vei minut kohti tavoitettani ja valmistumista kahden vuoden opiskelujen jälkeen. Tai sitten se oli se neitsyt-luonteeni.

Nörtin on joskus helppo hymyillä. Kuva on tosin viime 
kesältä Tanskasta. Pointti ei kuitenkaan ole se, 
vaan kuten edellä, aurinko ja sen mukana eteenpäin vievät energiat. 
Kevät on siitä ihanaa aikaa, että kaikki hauskuus on vasta edessäpäin. 

Ps. *Yleisesti kympin tytöt kuvataan melko stereotyyppisesti. Löysin aiheesta mielenkiintoisia puheenvuoroja alta olevista osoitteista (joista osasta lainasin myös kuviani, kiitos siitä).

http://all-nuts-in-a-case.blogspot.fi/2011/06/mista-on-keskinkertaiset-kympin-tytot_15.html

http://konsultinelama.com/2012/10/02/ylistys-kympin-tytoille/

http://paulikomonen.com/2014/10/24/kympin-tytot/

https://pihtarihuorat.wordpress.com/2015/02/26/kympin-tyttojen-salaliitto/

Aurinko, kevät ja miehet

Kevät on täällä! Tai ainakin melkein. Minä tunnistan kevään tukkoisesta olosta, ja siitä, että ihmettelen aamuisin, että olenko oikeasti ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhtäkkinen valon määrä häikäisee ja hämmentää. Voiko kello olla oikeasti jo kahdeksan, kun koko talomme kylpee valossa?

Viime päivät olen joutunut viettämään flunssan kourissa. Ensin luulin, että tukkoisuus johtui katu- ja siitepölystä, mutta viimeistään viikonlopun öiset kurkkukivut pakottivat ottamaan flunssan tosissaan. Harmi. Juuri, kun aioin nauttia vapaasta viikonlopusta mahdollismman paljon ulkoillen ja rentoutuen. Nyt on ollut pakko jättää lenkit auringonpaisteessa muillle.

Toistaiseksi en ole kuitenkaan täysin malttanut istua kotona, kun olimme ehtineet suunnnitella viikonlopulle jo ohjelmaa, ja ajattelin, että siskon ja hänen miehensä kanssa vietettävä aika pizza-illan merkeissä sekä ystävien tapaaminen brunssilla on parempaa lääkettä, kuin kotona hömppäohjlemien katsominen. Sunnuntainen brunssi tuntuikin ihanan kiirettömältä, ja oli mahtavaa viettää vapaa-aikaa hyvässä seurassa aurinkoisesta päivästä nauttien. Brunssi Leppävaaran Perobassa (http://www.perobacafe.fi/index.php/brunssi/) olikin monipuolinen ja riittoisa, ja jugend-tyyppisessa villassa sijainnut kahvila oli sympaattinen paikka, jossa viihdyimme pitkään.

Espoon Perobaan paistoi sunnuntaina aurinko. 

Vaikka flunssa ei ole hellittänyt, uskon, että viikonloppu, jonka pitkästä aikaa sain viettää suhteellisen aikatauluttomana antoi huikeasti energiaa. Lauantaina pyörimme M:n kanssa kaupungilla ihmettelemässä miesten vaateliikkeitä pukuliivin ostoaikeissa. Vaikka miesten pukeutuminen huomioidaan nykyään paljon paremmin Helsingissä kuin joskus muinoin, osoittautui valinnavara liivien osalta mielestäni kuitenkin hieman puutteelliseksi. Kokonaisuudessa löysimme ehkä kolme liiviä, joista yksikään ei sopinut mielikuviemme kanssa yhteen.

Kiersimme Bulevardin miestenvaateliikkeet (jotka kylläkin muuten vaikuttivat melko monipuolisesti erilaisia tyylejä tarjoavia - varsinkin makeita miesten kenkiä löytyi monesta liikkeestä), mutta liivejä ei löytynyt. Lopulta päädyimme Buevardilla sijaitsevaan vaatturiliike Saumaan (http://www.vaatturiliikesauma.fi/), joka tarjoaa miestenvaatteita sekä valmiina että mittatilaustyönä tehtynä. Saumassa oli meneillään hässäkkä-lauantai, ja pukuja sovittavia miehiä oli sen verran, että meille jäi runsaasti aikaa kierrellä kaupassa tutkien valmisvalikoimaa ja asusteita. Täytyy sanoa, että miehille löytyy oikeasti yhtä hauskoja ja persoonallisia vaatteita kuin naisillekin, kunhan hieman jaksaa etsiä ja vaatteiden käyttäjältä löytyy hieman uskallusta. Housuja ja takkeja oli tarjolla upeissa väreissä; oli keltaisia chinoja ja marjapuuron väristä pikkutakkia. Asusteissa suosikeikseni nousivat uudenlaiset ja hauskasti muotoillut napit, jotka koristavat takin kauluksia (näitä näkyi mm. myös Stockmannin valikoimissa).

Näyte Sauman kangasvalikoimista. 

Saumassa vaatteet toki maksavat hieman enemmän, eikä opiskelijabudjettini tällä hetkellä suo yllätysten hankkimista M:lle tai muille suvun miehille, mutta käynti liikkeessä oli super-inspiroivaa ja palautti innostuksen, jonka eri kankaiden tuntu ja eri kuosien tuoma tunne synnyttää. Laatu, värit, materiaali, inspiraatio, kokonaisuus. Miehet.

M onneksi ymmärtää, mitä tuolla äskeisellä lauseella yritän sanoa, enkä päädy siitä kotiarestiin, että kerron olevani kiinnostunut miehille suunnattujen palveluiden kehittämisestä. Olen pitkään kadehtinut esim. ronskin näköisiä, usein amerikkalaisia, tatuoituja miespartureita, jotka antavat veitsen tottuneesti viuhua asiakkaan hiusrajassa luoden mitä upeampia crew cut-leikkauksia ja häivytyksiä. Kiinnostukseni miehiin on ammatillista ja konkreettista, jopa teknillistä.

Myös lähi-idän ja Turkin alueella parturikulttuuri tuntuu olevan valovuosia suomalaista kulttuuria edellä, ja pitkät perinteet ovat löytäneet tiensä ja kannattajansa myös Suomesta. Itse olen aina tykännyt tehdä miesten kanssa töitä, ja koen olevani taidokas parturi, mutta täytyy myöntää, että voisin hyvin mennä harjoitteluun viikoksi vaikkapa Pengerkadun Newroz-parturiin saadakseni monipuolisempia ideoita miesten palveluiden kehittämiseen.

Pelkästään yhteen asiakaskuntaan keskittymällä voi erikoistua ja tarjota asiakkailleen enemmän spesifejä palveluita ja tuotteita, mikä näkyy juuri perinteiten partureiden ja räätäleiden palveluissa ja tuotekokonaisuuksissa. Usein tyylikkäitä ja laaduikkaita vaatteita sekä spesifejä palveluita kunnioittavat tuttuni puhuvat siitä, kuinka Suomesta ei löydy vaatteita tai osaamista. Itse olen eri mieltä. Osaamista ja valinnanvaraa on, mutta rohkeita kokeilijoita, jotka ovat valmiita maksamaan erikoispalveluista sen verran, että työ ja siinä kehittymiseen panostaminen olisi kannattavaa, on melko vähän. Kysynnän ollessa marginaalista moni yrittäjä jättää huomioimatta tietyt vaihtoehdot, ja muna vai kana-asetelma on valmis.

Kun seurasin vaattureiden asiantuntevia lausuntoja ja tottuneita otteita esim. sovitustilanteissa Saumassa, oli selvää, mistä siellä asioivat miehet kuitenkin ovat valmiita maksamaan.

Palvelut pyörittävät taloutta, koska tavaranpaljouden keskellä ihmiset kaipaavat henkilökohtaista opastusta ja haluavat tehdä ostsotilanteistaan erityisiä. Ajatus käsityöläisten yhteistyöstä miesten rohkaisemiseski ja täten Helsingin tai koko Suomen miesten muodin päivittämiseksi kutkutteli minua jälleen Saumassa. Liikken viereen pitäisi ehdottomasti saada vanhan ajan kunnon parturi. Ja ehkä whisky-baari. Sieltä modernien herrasmiesten olisi helppoa astua ulos aurinkoon kaikkien ihailtavaksi.

Trendien tutkiminen on tänä päivänä helppoa. Inspiroivaa miesten muotia tarjoaa Instagram-feedissään mm. @Busterboyd.

Piilomainontaa ja häähöpinää

Huomenta!

Tiedoksi kaikille: seuraava teksti tulee sisältämään sekä hieman piilomainontaa, viittauksia valmistuviin  projekteihin että pohdintoja häiden ympärillä. Kovikset, kyynikot tai muutenkin näitä aiheita välttelevät - teitä on siis varoitettu!

Aiheita pikku päivittämiseen olisi kyllä riittänyt aiemminkin, mutta sama laulu toistukoon nytkin - kiire on ollut enkä ole pystynyt priorisoimaan kirjoittamista tänne. Sinänsä koen sen olevan iso harmi, koska olen huomannut, että vaikka kuinka olen ajatellut, etten ala täällä liikaa avautumaan, kirjoittelu tänne on kuitenkiin jollain tasolla kuin päiväkirjaa pitäisi - muutamien viikkojen tai kuukausien jälkeen huomaa, millainen mielenmaisemani on milläkin kirjoitushetkellä ollut, ja mikä on ollut juuri silloin ajankohtaista. Eli kynä (tai näppis) käteen ja itseä nyt vähän niskasta kiinni.

Tänään palautin seminaarityöni koululle, ja voisi sanoa, että pahin prässi alkaa muutenkin olla kohta takanapäin. Jäljellä tässä jaksossa on kahden suuremman projektin palautukset ja muutama tentti - ja siinä sitten olikin oikeastaan tämän opiskelu-urani tentit ja projektit. Ensi jakossa saan keskittyä täysin opinnäytetyöni tekemiseen, mikä on ihanaa!

Palautettuani seminaarityöni en malttaisi odottaa palautteita, vaan haluaisin jatkaa tutkimustyötä mitä pikimmin ja alkaa tehdä suunnittelemiani haastatteluja. Koska aihe - henkilöbrändit sosiaalisessa mediassa ja verkostojen  merkitys henkilöbrändeille, on jo omastakin mielestäni huippu-mielenkiintoinen,  en usko suunnittelemieni haastateltavien, brändiasiantuntijoiden, olevan yhtään eri mieltä. Haastatteluihin on jo lupautunut muutaman suuresti arvostamani mainos/-mediatoimiston osaaja, ja ideoita tulee koko ajan lisää. Tästä on pakko tulla hyvä!

Projektintilaajamme, Ankran kollageeni valmisteet: Be Kind Age Rewind -
seerumi ja Feel Iceland Amino Collagen-jauhe.  

Työtä riittää toistaiseksi myös opinnäytetyön tekemistä odotellessa. Koulun puolesta pitäisi saattaa päätökseen muutamia muitakin projekteja, joista yksi liittyy digitaaliseen markkinointiin ja toinen markkinoiden tutkimiseen Islantilaisen kollageenituotteen tiimoilta. Islannin projekti on ollut siitä mielenkiintoinen, että olen toiminut ko. projektissa projektipäällikön roolissa, johon niin usein huomaan hieman vahingossa ja epävirallisesti kouluprojekteissa päätyväni. Nyt hommaan on liittynyt vastuita oman projektiryhmän tuloksien ulkopuolelta, kun kerran projektille on ollut oikeasti tilaaja ja siinä onnistuminen saattaa säästää ainakin muutamaa pienyrittäjää suurilta riskeiltä ja sudenkuopilta uusille markkinoille suunnistaessa. Vaikka projektista ei saakaan palkkaa, jo tuo ajatus sinänsä on inspiroinut minua paljon eri työvaiheissa - kaiken takana on aina asiakas, jonka tarvetta pitää kuunnella ja kunnioittaa. Projektin aikana olen myös oppinut huikean paljon maailman ja Suomen kollageeni-markkinoista, mikä on kiva bonus.

Hieman kevyempi, mutta yhtälailla haastava projekti on kurssikaverini kanssa luomani verkkosivusto, jonka suunnittelimme  Second Hand- liikkeen nettikaupan, blogin ja muun tiedonvaihdon keskukseksi. On ollut hauskaa, kun tällä kertaa olemme saaneet luoda koko visuaalisen ilmeen ja sisällön siltä pohjalta, mitä haluamme liiketoiminnassamme korostaa. Meidän liiketoimintaideamme rakentui jo olemassa olevan brändin kommunikoinnin parantamiseen ja ilmeen kohentamiseen. Loimme siis ns. alabrändin jo olemassa olevalle yritykselle (tai yhdistykselle), ja toimme brändiä tähän päivään. Hauska projekti - etenkin, koska vastasin sivuston sisällöntuotosta. Koska kyseessä on keksitty konsepti, olenkin viettänyt lukemattomia tunteja vertaistodellisuudessa tämän projektin tiimoilta keksien tapahtumia ja kampanjoita liikkeemme avajaisviikolle. Tarkkasilmäinen lukija huomaa myös, että olen pitänyt blogia myös tuolla vertaistodellisuudessa.

"Uffurbanin" kotisivu (päivitetty versio sivustolla).

Kiitollista projektissa on ollut kuitenkin sen todentuntuisuus. Olen saanut kehittää konseptia, joka on tuntunut itsestäni erittäin luontevalta. Olen  usein ajatellut, että jos minulla olisi oma liike, sen toimintatavat olisivat jotakuinkin sellaisia kuin ne, jotka esittelemme Uffurbanin kotisivuilla (http://arcadius.arcada.fi/~digimark745/). Pienyrittäjän rooliin tottuneena, minusta on ollut hauskaa ideoida, kuinka liikkeemme toimisi lähiseudun muiden yrittäjien kanssa yhteistyössä, ja miten kehittäisimme lähiseudun yhteisöllisyyttä.

Verkkosivulla olemme simuloineet kaikki mahdolliset kohtaamiset asiakkaiden kanssa todellisia verkkossa käytävää dialogia miettien, ja kaikki käyttömukavuudesta asiakaan ostosten tekoon on mietitty. Aiempiin digi-projekteihini verrattuna tämä on ollut selkeästi laajempi ja enemmän luovuutta vaativa projekti. Toisaalta koulutyö on aina koulutyö, eikä kaikkea voi saada vaikka haluasi ja "oikea työ" antaa taas omat etunsa, kuten mahdollisesti valmiin layoutin ym, joiden miettimiseen saa kyllä käytetyyä todella paljon aikaa niin tahtoessaan. Oikeasti hyödyllinen puoli tässä projektissa oli Wordpressiin paremmin tutustuminen. Koen olevani taas hieman parempi ihminen, kun taas yksi CMS on tutumpi.

Nyt kun kevät alkaa tehdä tuloaan, alkaa olla aika aloittaa myös eräs isompi projekti, joka on ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, nimittäin tulevan kesän häät.

Vaikka kuinka kuulostaisi hullulta, toistaiseksi isoin juttu häihin liittyen on ollut itselleni kampaamoajan varaaminen :D! En ole varannut aikaa "oikeaan" kampaamoon sitten viime kesän, ja sitä ennen en varmaan yli kymmeneen vuoteen. Totesin pitkän miettimisen jälkeen kuitenkin, että on varmasti parempi, jos en omana hääpäivänäni väännä tukkia sekä itselleni, kaasolleni että äidilleni. Olenkin super-onnellinen, kun ensimmäinen työnanatajani suostui ottamaan minut hoiteisiinsa ja hoitaa samalla koko köörin tukat juhlakuntoon! Nyt voin olla sellainen morsian, joka näppäilee Pinterestin täyteen kivoja ideakuvia ja jättää toteuttamisen muiden huoleksi - jess!

Meidän perheessä hää-asoihin suhtaudutaan melko pragmaattisesti. Olemme mm. luoneet Tom´s Planneriin projektisuunnitelman, Exceliin budjettilaskelman ja Spotifyhyn erilaisia listoja, joita olemme editoineet juhlan eri vaiheisiin sopiviksi. Jotenkin tuntuu, että asia on kohtuullisen kontrollissa, tai ainakin hyvin suunniteltu, ottaen huomioon, että bileet on vasta myöhään kesällä. Silti näin viime viikolla klassista hää-painajaista, jossa vieraat saapuivat juhlapaikalle traktorilla siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei meillä ole tarjota heille ruokaa, ja että itse heiluin paikalla tukka laittamatta, lantsarit jalassa ja mekko kadoksissa. Muistan ajatelleeni, että "mennään näillä", ja että "kai minä nyt sitten vaan vietän tämmöiset häät". Todellisuudeessa uskon, että uni oli varoitus siitä, etten saa ottaa tässä projektissa liikaa vastuuta. Ilo kehittyy yhtälailla yhdessä tekemisestä ja siitä, että ehdimme päivän aikana luoda muistoja kaiken touhottamisen sijaan.

Sen verran olen heittäytynyt romantikoksi ja haaveilemaan, että Pinterest-tilini on täyttynyt ruoka-, somistus-, hius- ja fiiliskuvista bileisiin liittyen. Tässä muutama kuva, jotka inspiroivat minua suunnittelussa (napattu Pinterestistä). Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa ja jatkaa projektisuunnittelua. Kevättä kohti mennessä värit saakoon heleytyä ja kesäkuvat inspiroida oikeaan fiilikseen!

Hyvää viikkoa kaikille!

Kotona lasipurkkikokoelma senkun kasvaa - ideana olisi tuottaa ainakin tämäntyyppisiä lyhtyjä. 

Maalaishäihin kuuluu ainakin buutsit ja upeat maisemat. 

Pohjoinen Zen

Kohta on mennyt kaksi kuukautta uudessa kodissamme. Ihmeellistä, mutta haikailen harvoin Kallioon, jossa asuin kuitenkin yli kymmenen vuotta. Minusta on ihanaa, kun kotiin tultuani voin istua melkein metsän vieressä ja keskittyä. Iltapäivät menevät nopeasti seminaarityötä ja muita tehtäviä kirjoitellessa. Huomattuani istuneeni liian pitkään paikallani, loikkaan takapihan kautta lenkille.

Kalliossa lenkkeilin usein Töölönlahdelle, ja kiersin lahden pari-kolme kertaa hieman sisääntuloreittejä vaihdellen. Vaikka itse lahti on niin rauhoittava, että olen joskus kirjoittanut sille oman runonkin (jota en tähän hätään löydä) - itse matka sinne kulkee monista suunnista asfalttiteitä pitkin ja autoteiden vierestä.

Kesällä Tanskassa ollessani asuin Kööpenhaminan viereisessä Hilleroedissä, jossa virikkeet olivat jalkapallon maailmanmestaruuskisojen seuraamisen lisäksi aika pienet. Hilleroedissä on itseasiassa upea vanha linna, jota tullaan usein kaukaakin Tanskasta ihmettelemään, sekä viehättävä tori ja ihana barokki-tyylinen puutarha (hieman vastaava kuin Barcelonan Montjuic). Näitä ihanuuksia ei kuitenkaan voi loputtomiin ihmetellä, ja aloin yksinäisinä hetkinäni viettämään yhä enemmän aikaa asuintaloni vierestä aukeavassa kuninkaan toimesta luonnonsuojelukohteeksi julistetussa metsässä.

Hilleroedin barokki-puutarha on unenomaisen kaunis. Kuva kesältä 2014. 

Suojellussa metsässä näkyi milloin mitäkin eläimiä - peuria, kettuja, jäniksiä ja jättimäisisä etanoita. Ensin säikähdin etanoita lenkkireissuillani (ne olivat vaan niin valtavia), mutta pian totuin niihin ja aloin ajatella niillä olevan omat oikeutensa ja syynsä metsän poluilla liikkumiseen. Eksyessäni pari kertaa metsälenkeilläni joka puun näytttävän samalta, tajusin, että itse olen se vieras, joka on metsässä vain käymässä. Se oli eläinten ja kasvien valtakunta.

Muistoja Hilleroedin kimaltavista metsistä.

Lepohetki Hilleroedin metsien reunustalla. Kesä 2014. 

Kostea ja vehmainen metsä houkutteli minua takaisin luokseen harva se päivä. Auringon paistaessa lehdet loistivat kuin kulta, ja sadesäällä multainen tuoksu tuntui rauhoittavalta. Illan tullen reissut piti lopettaa lyhyeen, koska metsä pimeni nopeasti, enkä voi sanoa kehittäneeni tarpeeksi tähtien lukutaitoa, jotta olisin voinut pelkästään niiden avulla suunnistaa.

Metsän kiehtovuus lienee siinä, että sen kanssa voi olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Sormusten Herra- ja Hobitti-elokuvissa metsissä liikkuu niin örkkejä kuin muita pahoja voimia, mutta myös haltijoita ja muita valon lähettiläitä. Metsää on käytetty vuosituhansia keräysmaana, ja se on tarjonnut marjat, sienet ja rohdot niitä tarvitseville. Samalla siihen on liittynyt tietty pimeys ja pelko. Ennenvanhaan lapsia on peloteltu tarinoilla, joissa joko susi tai peikko hiipii metsän pimeydestä viemään vielä ulkona liikkuvan lapsen metsän uumeniin, josta ei ole paluuta. Hannu ja Kerttu eksyvät metsään ja löytävät lopulta avun piparitalosta, joka onkin pahan noita-akan koti. Sama mystiikka jatkuu moderneissakin saduissa.

Ihmisen yhteys luontoon on monella tavalla katkennut. Elämä on helppoa, kun voimme ostaa sienet tölkitettynä, marjat pakasteina ja saunavastan kuivattuna. Muistan, kuinka joskus Kittilän Pappa, joka oli kärttyinen, mutta sisimmissään hyväntahtoinen vanha mies, näytti minulle miten vasta sidotaan. Kiitos siitä hänelle. Pohjoisessa kesäisin käydessämme, kadehdin vanhempia serkkujani, jotka saivat lähteä vaeltamaan Pallakselle ja Lemmenjoelle. Itse jäin mummolaan leipomaan, mutta onneksi Pappa vei minut kalalammelle (mummolan takana olevalle purolle) katsomaan hänen erämökkiään, jonka sisältä löytyi mitä kiehtovampia juttuja; puukkoja, vieheitä ja täytettyjä näätiä (?!).

Itse aloin itkeä sen ainoan kerran, kun isäni otti minut mukaan kanssansa kalaan. En kestänyt kalan katsomista, kun se sai happea kiduksiinsa ja pyöritteli maan kamaralla silmiään. Lopulta isäni päästi hyvän saaliin takaisin jokeen. Takaisin mummolaan tullessamme Pappa oli vihainen, ja pakenin hänen kiukkuaan vintille. Luonnosta saatavien eläinten antama mahdollisuus ruokkia meidät oli köyhyydessä ja sodassa karaistuneelle Papalle ansaittu uhri, eikä hän voinut käsittää lapsenlapsensa reaktiota kuolevan eläimen näkemiseen.

Muinaisessa suomalaisessa kansanuskossa puut, tähdet, eläimet ja kasvit ovat sielullisia olentoja, joilla kaikilla on tarkoituksensa ja paikkansa. Itse olen ollut aina erityisen herkkä metsän sielua kuunnellessani. Sen äänet ja tuulet rauhoittavat ja antavat energiaa. Siellä koen yhteyden itseäni suurempiin voimiin ja näen ja opin asioita, jotka sekä ilahduttavat ja pelästyttävät. Metsässä minut valtaa veriperintönä tullut pohjoinen yhteys, joka samalla sitoo minut nykyhetkeen. Ajattelen revontulten repijöitä ja taivaankannen takojia, vaikken osaa nimetä näitä voimia tai antaa niille nimeksi "Jumala".      

Vaikka olenkin kaupungissa kasvanut, mikään ei selitä sitä tunnetta, jonka saan kulkiessani metsän kukkuloille ja tunturin vaaroille. En malta odottaa pääsiäistä ja reissua pohjoiseen. Uskon, että jokseenkin eri identiteetit pitävät ihmisen aina uteliaana. Uteliaisuus tarkoittaa luonnossa liikkujalle myös nöyryyttä. Maailmankaikkeuden edessä ihminen on vain pieni piste, jolla on tarve kokea yhteys johonkin suurempaan ymmärtääkseen olemassaoloaan. Itselläni tämä uteliaisuus korostuu tarpeena mennä metsään ja viettää aikaa maalla saunaa lämmittäen ja järvessä uiden.

Olen aina ajatellut Helsingin olevan siitä upea paikka, että täällä luonto on lähellä. Pelkästään metromatkalla Rastilaan voi aloittaa patikkaretken ja puolen tunnin automatkan jälkeen olet jo maalla. Hertsikassa pellot ja metsät aukeavat muutaman sadan metrin päässä, ja kaupungin vilinään ja virikkeiden ääreen pääsee metrolla milloin vain. Stadilainen voi olla myös metsäläinen.

Kun lunta on silmänkantamattomiin, ollaan minun kuvissani usein Kittilässä. 

Kittilän talvi on unenomainen, utuinen ja puhtaan valkoinen.  

Vuosi ilman uusia vaatteita on mahdollinen!

"Maailma hukkuu tavaraan ja vaatekaapit pullistelevat käyttämättömistä vaatteista. Ompelijat raatavat hikipajoissa ja kaatopaikat täyttyvät tekstiilijätteestä."
Näin alkaa Facebookissa leviävän haasteen "Vuosi ilman uusia vaatteita" kuvaus, ja osuu aivan oikeaan. Maapallon ylirasitus johtuu pitkälle kehittyneiden maiden ylimalkaisesta resurssien käyttämisestä ja johtaa siihen, että käytämme (siis mekin, suomalaiset!) vuosittain vähintään 3,1 maapallollista enemmän resursseja, kuin mitä rakas Telluksemme pystyy sietämään (WWF, 2014).

Kuluttajien jatkuva uutuudenhalu ja shoppailunhimo vie porukkaa halpaketjujen alituisesti vaihtuvien alennusrekkien ääreen ja luo nopeasti vaihtuvine trendeineen koko ajan lisää tekstiilijätettä. Monet ostavat iloon, toiset suruun, ja jotkut tekemisen puutteeseen. Itse olen huomannut antavani itselleni luvan shoppailla nimenomaan ulkomailla, kun arjen kiireet eivät paina, ja kaupoissa kiertelyyn on aikaa. Yhtä palkitsevaa, on tosin esim. museoissa käyminen, mutta jostain syystä huomaan joka kerta matkalaukkuni pullistelevan uusista vaatteista palatessani kotiin reissuilta.

Tuttavillani ja ystävilläni ostovimma selittyy usein samoista syistä. Kenties meillä on oikeasti liikaa aikaa ja rahaa käytössämme, kun voimme alituiseen ostella uutta  ja samalla heittää pois käyttökelpoista tavaraa.

Mielestäni "Vuosi ilman uusia vaatteita" antaa meille kaikille hienon mahdollisuuden tutkia osotoskäyttäytymistämme ja pohtia uusia vaatteita ekstaasissa hypistellessämme, josko oikeasti niitä tarvitsemme, ja mistä syystä ne oikeasti haluamme.  Aika usein kotoa kaapista voi tehdä ihan yhtä hienoja löytöjä kuin kaupasta, sillä monesti miellymme samantyyppisiin vaatteisiin (montako mustaa t-paitaa sinun vaatekaapissasi on?).

Vuoden ekotekoa harkitessani, näin siinä pelkkiä hyviä puolia. Tempaus kannustaa kirppistelyyn, kavereilta ostamiseen ja lainaamiseen. Kauppakeskuksissa hengailun sijaan ystävät voivat siis viettää aikaa esim. toistensa vaatekaapeilla tarkasten, josko niistä löytyisi jotain toisen mielestä vanhaa ja omaan tyyliin sopimatonta, josta toiselle voisi olla hyötyä. Myös Siivouspäivän kaltaiset tapahtumat ovat ihania tilaisuuksia tavata samanhenkisiä ihmisiä, viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä uniikkeja löytöjä oman tyylin terävöttämiseksi. Samalla voi itse käydä oman kaappinsa läpi, ja viedä vaatteet, joita ei tule käytettyä vaikka kierrätykseen, jos itse ei jaksa mennä niitä myymään. Kokemuksesta voin silti sanoa, että tavarasta luopumisen kannalta myyminen on tietenkin tehokkaampi tapa, koska oman myyntipisteen vahtaaminen estää muiden kojujen luona kiertelyltä ja heräteostoksilta. Itse teen kuitenkin parhaat vaate- ja asustelöydöt kirppiksillä ja Second Hand ja Vintage-myymälöissä. Parasta on, ettei tyyli tule turhan kalliiksi, mutta se on taatusti yksilöllinen.

Second Hand on tätä päivää ja sen käyttäminen on onneksi nykyään jopa muodikasta. Kun 90-luvulla joskus kerroin luokkakavereille jonkun vaatteni olevan kirppikseltä kotoisin, monet luokkatovereistani pyörittelivät silmiään ja kommentoivat vaatteitani selkäni takana. Enää Second Handia ei onneksi leimaa samantyyppinen "halpis"-karma, vaan vaatteita voi rinta rottingilla kutsua "Vintageksi" ja löydöistä saa ja pitää olla ylpeä.

"Vuosi ilman uusia vaatteita" suo pienet lipsahdukset ja poikkeukset. Silti tietynlainen ylpeys valtasi itseni, kun onnistuin pysymään poissa kaupoista oikeasti uusia kenkiä tarvitessani. Vaikka maiharit päästivät vettä läpi ajattelin, etten raatsi ostaa heti uusia kenkiä, kun olin kerran puhunut julkisesti ottavani haasteen vastaan Käyttämättömät nahka-nilkkurit osuivatkin silmään, kun asiaa vähiten ajattelin, ja hinta oli jopa pienempi kuin normaalit suutarikulut korkolappujen vaihdosta. Hyvät diilit antavat joskus odottaa, mutta ovat todellakin sen arvoisia.

Tsemppiä kaikille haasteen vastaanottaneille! Te, jotka ette vielä ole siihen tarttuneet, ette ole vielä myöhässä. Vuosi on vasta aluillaan. 

Esim. vintage-muoti on ihanaa, leikkisää ja ajatonta. Tässä keväälllä 2014 otetussa kuvassa, leikin Rasvaletti-näyttelyssä, jossa työskentelin  2014. Ylläni  kirppislöytönä ostettu pallopaita, joka on yksi lempipaidoistani. 

<3, Leena